On vuosi 1918. Köyhän perheen tytär Siiri Tuokkola on liittynyt punakaartiin. Omien joukossa naistaistelijoita sekä vierastetaan että toisaalta ylistetään proletariaatin yhtenäisyyden symbolina. Valkoiset pitävät heitä pahan ruumiillistumana.
Sodan kurimukseen ilmestyy lisäjuonne, kun rintamia erottavissa metsissä alkaa liikkua jotain vihollistakin vaarallisempaa. Huhutaan oudoista valoista, joiden kohtaaminen vie järjen ja lopulta hengen.
Kun yksi tovereista katoaa lumimyrskyssä, Siiri päättää löytää hänet. Matka vie sodan kauhuista vanhan mysteerin äärelle.
Mauron kauhufantasiaa pulppuava teos sijoittuu siis Suomen sisällissodan hetkiin. Ulkomaalaisena kirjailjana hän voi kirjoittaa näin mutta mitä jos tämän tarinan olisi kirjoittanut juuri se syntyjään suomalainen "Laura Mauro" olisiko hänellä siihen oikeus tai edes uskallusta?
Pidän erityisen paljon Mauron tyylistä kertoa tarinaa ja viedä sitä eteenpäin. Hän ei selittele eikä tarvitsekkaan, hän ei kirjoita turhia lauseita vaan kertoo tarinassa sen oleellisen ja tämähän sopii varsinkin suomalaisille lukijoille, ainakin heille jotka tuntevat vuoden 1918 tapahtumia. Kauheiden tapatumien valossa Mauro luo metsään lisää synkkyyttä ja mytologisia hetkiä. Tarinan päähenkilöinä olevat naiskaartilaiset ovat nopeasti keskinäisen taistelun ja valtapelin hetkessä. Vielä kun edessä on jotain salaperäistä, pelottavaa aavevaloa voidaan vain kynsiäpureskellen lukea tarinaa eteenpäin.
Kuten kaikki onnistuneet psykologiset päähän uppoavan kirjat, niin kuin tämä, ei kerro lukijalle kaikkea vaan jättää hänet ikäänkuin sisälle tarinaan, seikkailemaan sinne ikiajoiksi, omaan pelkoonsa.
⋆⋆⋆⋆⋆
Kommentit
Lähetä kommentti